Hyvät kuulijat!
Keskustelu eutanasiasta on kohonnut suomalaisessa yhteiskunnassa nyt aivan uudelle aallonharjalle. Esiin nousevat suuret ja ajattomat kysymykset kuolemasta, elämän arvosta, ihmisoikeuksista ja kärsimyksestä. Erityisen henkilökohtaisella, kipeälläkin tasolla kannanotot koskettavat parantumattomasti sairaita ja vammaisia ihmisiä sekä heidän omaisiaan, heitä hoitavia lääkäreitä ja hoitajia.
Toimin eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan jäsenenä vuosina 2003–2007, jolloin valmistelimme terveydenhuollon tulevaisuutta koskevan laajan selvityksen. Julkaisua varten tilatussa asiantuntijoiden esiselvityksessä ”Suomen terveydenhuollon tulevaisuudet” arveltiin, että monet muut maat seuraavat Hollannin ja Belgian esimerkkiä ja että Suomi saa oman eutanasialakinsa 10-15 vuoden kuluessa. Arvion perustana oli yhä vahvistuva eutanasiaa suosiva kansalaismielipide.
Kuopion yliopistossa vuonna 1998 tehdyn tutkimuksen mukaan 42 % väestöstä hyväksyi eutanasian parantumatonta syöpää sairastavan potilaan pyynnöstä ja, hämmästyttävää kyllä, vieläkin enemmän, 48 % väestöstä oli valmis hyväksymään vaikeasti kehitysvammaisten tai dementiaa sairastavien vanhusten surmaamisen ilman potilaan omaa pyyntöä.
10 vuoden ajan eutanasian kannatus on ollut 75 prosentin luokkaa. Tulos huolestuttaa, mutta uskon sen perustuvan osittain tiedon puutteisiin ja pelkoihin, osittain myös elämän arvoon liittyvien käsitysten muutokseen.
Lännen median 7.2 julkaistussa haastattelussa Karinakodin vastaava lääkäri Riitta Lahtonen kertoo: ”Meillä oli täällä kerran pariskunta, joka erään kyselyn yhteydessä ilmoitti kannattavansa eutanasiaa. Rouva oli potilaana ja mies istui hänen vierellään joka päivä. Loppuvaiheessa rouvan oireet vaikeutuivat ja hänet sedatoitiin (rauhoitettiin lääkkeillä uneen). Hän kuoli rauhallisesti. Jälkeenpäin mies tuli puhumaan minulle ja kertoi, että tätä juuri he olivat tarkoittaneet eutanasialla. Hän sanoi, ettei olisi halunnut, että vaimolle annetaan lopetuspiikki kuin koiralle.”
Mielipidetiedusteluihin osallistuvilla saattaa olla virheellisiä käsityksiä eutanasiasta, kuten Karinakodin pariskunnalla. Eutanasia ei tarkoita tarpeettomien hoitojen riisumista ja oireenmukaiseen hoitoon siirtymistä, vaan Hollannin lainsäädännön mahdollistamaa toimenpidettä, jossa lääkäri oikeasti surmaa myrkkyruiskeella potilaansa. Mitä kauempana ihminen on kuolevan potilaan hoidosta, sitä enemmän hän tutkitusti kannattaa eutanasiaa. Lääkäriliiton tuoreen tutkimuksen mukaan kuolevia potilaita hoitavista lääkäreistä vain 17% kannatti eutanasiaa.
On selvää, että näin vahva kannatus ulottaa vaikutuksensa myös poliittisiin päättäjiin. Eduskunta kävi torstai-iltana pitkän keskustelun kansalaisaloitteesta, jossa ehdotetaan, että eduskunta ryhtyy lainvalmistelutoimenpiteisiin eutanasialain säätämiseksi ja eutanasian laillistamiseksi Suomessa.
Eutanasiaa perustellaan kahdella argumentilla: parantumattomasti sairaan potilaan kärsimyksillä ja hänen itsemääräämisoikeudellaan päättää kuolemastaan. Terveydenhuollon etiikka ja saattohoidon keinovalikoima eivät puolla kumpaakaan perustelua.
Saattohoito on kehittyneempää kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa. Vaikeatkin kivut voidaan hoitaa oireettomiksi. Samat opioidit, joita käytetään vaikean kivun hoitoon, lievittävät tehokkaasti myös hengenahdistuksen tunnetta.
Jos muut keinot eivät riitä lievittämään levottomuutta, hengenahdistusta, psyykkistä ahdistusta tai kipua, potilas voidaan nukuttaa palliatiiviseen sedaatioon määräajaksi, ja levättyään hän voi taas herätä. Sedaatio ei ole eutanasiaa, toisin kuin kansalaisaloitteen tekijät väittävät.
Käsite ”oikeus kuolla” on harhaanjohtava ja itsessään ristiriitainen. Kansainväliset ihmisoikeussopimukset tunnustavat ihmisen oikeuden elämään, eivät oikeutta kuolemaan.
Missään maailman maassa potilaalle ei ole turvattu lakisääteistä ”oikeutta kuolla”, ei Hollannissakaan.
Itsemääräämisoikeuden ydin on siinä, että potilaalla on oikeus kieltäytyä hoidosta, mutta ei oikeutta päättää itse, mitä hoitoa hänelle annetaan. Miksi juuri eutanasia olisi poikkeus tästä periaatteesta?
Eutanasiaa edistetään luomalla uusia termejä tai käyttämällä todellisuuden häivyttämiseksi kiertoilmaisuja, kuten kuolinapu, avustettu kuolema tai arvokas kuolema. Eduskunnan käsittelyyn tuodussa kansalaisaloitteessa ehdotetaan laillista eutanasiaa ”hyvän kuoleman puolesta”.
Mitä on hyvä kuolema? Kun puhutaan hyvästä kuolemasta, tarkoitetaan itse asiassa elämää. Elämä ennen kuolemaa viimeisiä sekunteja myöten voi olla hyvää tai huonoa, mutta itse kuolema on raja, jota emme pysty arvottamaan.
Eutanasian puolustajat puhuvat usein oikeudesta kuolla arvokkaasti. Tämä toive on oikeutettu ja se on otettava vakavasti. Arvokkaalla kuolemalla tulisi kuitenkin tarkoittaa hyvää palliatiivista eli oireita lievittävää hoitoa ja saattohoitoa. Ihmisen surmaaminen ei ole arvokasta toimintaa.
Osallistuin tammikuussa Lääketiedetapahtumaan, jossa sain rintaani tämän lääkärin tehtävää kuvaavan pinssin: ”Elämän puolustaja”.
Lääkärit ovat saaneet tiedollisen ja asenteellisen koulutuksen suojelemaan elämää.
Mikäli ihmisellä ajateltaisiin olevan oikeus päättää omasta kuolemastaan toisen ihmisen tekemänä, tämä väistämättä merkitsisi jollekin lankeavaa velvollisuutta suorittaa surmaaminen. Eutanasia merkitsisi suurta muutosta lääkärin eettisessä asennoitumisessa.
Ihmiselämän kunnioituksen periaatteen murtuminen olisi lääkärien kohdalla erityisen vakavaa. Jos elämän tuhoamisen periaate hyväksyttäisiin parantumattomien sairauksien hoitovalikoimaan, lääkäri voisi alkaa asenteellisesti suosia valintoja, jotka eivät edistäkään potilaan elämää.
Kansalaisaloite eutanasian sallimisesta menee osittain pidemmälle kuin Hollannin laki esittäessään lääkärille velvollisuutta ohjata eutanasiaa pyytävä potilas toiselle lääkärille, mikäli hän ei vakaumuksensa mukaan hyväksy potilaan surmaamista.
Eutanasia on erotettava sellaisesta oireiden hoidosta, jonka sivuvaikutuksena elämä saattaa lyhentyä. Lääkäri joutuu useissa tilanteissa punnitsemaan lääkkeiden tai muiden hoitotoimenpiteiden hyötyjä ja haittoja. Lääkehoidon tarkoituksena ei koskaan ole tappaa potilasta, vaikka sen käyttöön saattaisi liittyä jopa kuolemaan johtavia sivuvaikutuksia. Saattohoidossa käytettyihin vahvoihin huumaaviin kipulääkkeisiin, kuten morfiiniin ja muihin opioideihin, liittyy väärinkäsityksiä. Palliatiivisessa hoidossa annokset saattavat olla suuria. Eri potilailla on myös erilainen kyky sietää opioideja. Oikein käytettynä palliatiivisessa hoidossa ne saattavat pidentää elinpäiviä, sillä krooninen kipu uuvuttaa potilaan. Eutanasialääkärit eivät käytä surmaamiseen morfiinia, vaan lihaksia halvaannuttavia ja sydämen pysäyttäviä aineita. Näitä aineita ei käytetä saattohoidossa.
Päätös eutanasiasta jäisi viime kädessä aina lääkärille, joka joutuisi arvioimaan potilaan kokeman kärsimyksen määrää. Psyykkinen ahdistus ja masennus, ihmissuhdeongelmat ja yksinäisyys aiheuttavat usein somaattista sairauttakin sairastavalle enemmän kärsimystä kuin fyysinen kipu. Millainen kärsimys arvioitaisiin riittäväksi, jotta päätös eutanasiasta laukeaisi?
Sairauden viimeisten vaiheiden kärsimys saattaa olla enemmän omaisten kuin kuolevan kärsimystä. Potilaan oma kokemusmaailma tietoisuuden hämärtyessä saattaa olla hyvin toisenlainen kuin ulkopuolisen tarkkailijan näkemys.
Ihmisellä on myös oikeus muuttaa näkemystään. Miten potilaan aiempaan eutanasiatoiveeseen tulee suhtautua, jos hän ei akuutissa tilanteessa enää kykene ilmaisemaan senhetkistä tahtoa? Kun yli 80-vuotiaita hoitotestamentin laatineita suomalaisia haastateltiin, puolet heistä toivoikin elvytystä nykyisessä tilanteessaan. Elämänhalu on sairaudenkin tilassa ja kuoleman lähestyessä usein paljon vahvempi kuin terveenä osaamme ajatella.
Eutanasian kuuluminen hoitovalikoimaan kannustaisi masentuneita ihmisiä tähän ratkaisuun. Samalla sillä viestittäisiin asennetta vammaisten ja sairaiden ihmisten elämän arvottomuudesta. Valtaosan itsemurhista tekevät nuoret, fyysisesti terveet ihmiset. Kun itsemurhia pyritään ehkäisemään yleisesti, miksi emme tukisi myös vammaisten tai vanhusten elämänhalua loppuun asti?
Eutanasiaa vaativassa kansalaisaloitteessa edellytetään, että lääkäri on vakuuttunut, ettei potilas kärsi arvostelukykyään heikentävästä psykiatrisesta sairaudesta. Aloitteen mukaan kliininen depressio tulee aina hoitaa ennen eutanasiapäätöksen tekemistä. Miten voidaan varmistua, ettei vakavasti sairaan ihmisen kuoleman toive nouse masennuksesta?
Jokaisen ihmisen elämään sen jossakin vaiheessa kuuluvat erilaiset kärsimykset ja rajoitteet. Kukaan ei pysty tekemään kaikkea sitä, mitä jossain vaiheessa elämäänsä haluaisi. Herkästi erehdymme arvioimaan toisen ihmisen elämän mielekkyyttä oman elämäntilanteemme näkökulmasta. Terve ja toimintakykyinen ihminen saattaa pitää halvaantuneen tai sairaalavuoteeseen sidotun ihmisen elämää hyödyttömänä ja arvottomana kärsimyksenä. Jos nuorelta ihmiseltä kysytään, haluaisiko hän tulla elvytetyksi elämään pyörätuolissa, useimmat vastannevat, etteivät halua. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että sairastuneet tai vammautuneet löytävät elämänhalun ja mielekkyyden alkuvaiheen järkytyksestä ja masennuksesta toivuttuaan.
Hollannin tilastot osoittavat, että merkittävin syy eutanasian pyytämiseen ei ole kipu, vaan yksinäisyys ja pelko joutua riippuvaiseksi muiden avusta. Potilas itse saattaa myös kokea olevansa rasitukseksi tai hyödytön sairautensa vuoksi, joko kuviteltujen tai todellisten asenteiden vuoksi. Potilaan kuolemantoive sisältääkin kysymyksen: ”Välittääkö kukaan minusta? Olenko jo täysin tarpeeton?” Tällaiseen kyselyyn ei tule vastata kuolinpiikillä, vaan inhimillisellä välittämisellä ja tasokkaalla saattohoidolla.
Kuolemaa ei voi tarkastella vain yksilön oman valinnan näkökulmasta. Kuolemalla on suuri yhteisöllinen merkitys. Itsemurha koskettaa kipeästi kymmenien, jopa satojen ihmisten elämää. Sama koskee eutanasiaa, jota puolustetaan sillä perusteella, että ihmisellä tulisi olla oikeus päättää omasta kuolinhetkestään.
Eutanasiakeskustelun ajankohtaistuminen liittyy kahteen yhteiskunnalliseen ilmiöön: toisaalta pelkoon ja epäilyihin terveydenhuoltojärjestelmämme kyvyttömyydestä huolehtia kuolevien potilaiden inhimillisestä, yksilöllisestä ja arvokkaasta hoidosta, ja toisaalta yleiseen ihmiskuvan muutosprosessiin.
Sain puhelinsoiton naiselta, joka kysyi: ”Tarkoittaako saattohoito sitä, että potilas siirretään osaston varastohuoneeseen, eikä anneta hänelle ruokaa eikä juomaa?” Hän kertoi sairaasta puolisostaan, jolle oli sairaalassa ilmoitettu aloitettavan saattohoito ja joka oli samana päivänä siirretty ylipaikalle varastohuoneeseen.
Eutanasiaa puoltavat kansalaiset ilmaisevat usein pelon joutua persoonattomaan liukuhihnamaiseen hoitoon, jossa heidän yksilöllisiä tarpeitaan tai toiveitaan ei oteta huomioon. Tämän tulisikin johtaa koko terveydenhuoltojärjestelmämme vakavaan itsetutkiskeluun.
Eutanasiakeskustelu tekee palvelun suomalaiselle yhteiskunnalle, jos se johtaa laadukkaan palliatiivisen ja saattohoidon turvaamiseen kaikille tarvitseville. Sen turvaamiseksi tarvitsemme saattohoitolain, jota kannatti 70 % kuolevia potilaita hoitavista lääkäreistä. Ministeri Rehula ei luvannut saattohoitolakia, kun sitä häneltä kyselytunnilla tiedustelin. Siksi olen tehnyt lakialoitteen, jossa potilaalle säädettäisiin oikeus saattohoitoon asuinpaikasta ja sairauden laadusta riippumatta.
Puhe Parempaa saattohoitoa eutanasian sijaan -seminaarissa 4.3.2017 Pikkuparlamentissa.