Keskustelu eutanasiasta on kohonnut suomalaisessa yhteiskunnassa nyt aivan uudelle aallonharjalle. Esiin nousevat suuret ja ajattomat kysymykset kuolemasta, elämän arvosta, ihmisoikeuksista ja kärsimyksestä.
Suomessa eutanasia on kielletty rikoslaissa. Itsemurhan avustaminen ei ole Suomessa rikos, mutta lääkärin kohdalla se on terveydenhuollon etiikan vastaista. Eutanasia on tietyin ehdoin sallittu Hollannissa, Belgiassa ja Luxemburgissa. Avustaminen on sitä, että hoitaja tai lääkäri tuo potilaan viereen tai ulottuville kuolettavan lääkkeen. Potilaan on itse pystyttävä ottamaan lääke. Eutanasiassa taas lääkäri surmaa potilaansa yleensä käsivarteen annetulla myrkkyruiskeella.
Kansalaismielipide on vahvasti eutanasian kannalla. Viimeisten 10 vuoden ajan eutanasian kannatus on ollut 75 prosentin luokkaa. On selvää, että näin vahva kannatus ulottaa vaikutuksensa myös poliittisiin päättäjiin. Eduskunta onkin saamassa käsiteltäväksi kansalaisaloitteen eutanasiasta. Eutanasialakia ”hyvän kuoleman puolesta” perustellaan parantumattomasti sairaan potilaan kärsimyksillä ja hänen itsemääräämisoikeudestaan johdetulla oikeudella kuolla. Terveydenhuollon etiikka ja saattohoidon keinovalikoima eivät puolla kumpaakaan perustelua.
Saattohoidon menetelmät ovat kehittyneempiä kuin koskaan historiassamme. Kipua ja ahdistusta voidaan hallita ja kärsivä potilas voidaan tarvittaessa sedatoida, vaivuttaa uneen. Potilaan autonomia ei koskaan tarkoita sitä, että hän voisi määrätä, miten lääkärin tulee häntä hoitaa. Potilaalla on oikeus kieltäytyä mistä tahansa hoidosta, mutta ei oikeutta määrätä, mitä hoitoa hän saa.
Kansalaisaloite menee osittain pidemmälle kuin Hollannin laki esittäessään lääkärille velvollisuutta ohjata eutanasiaa pyytävä potilas toiselle lääkärille, mikäli hän ei vakaumuksensa mukaan hyväksy potilaan surmaamista. Hollannissa tästä on vasta käyty keskustelua, mutta lääkärien enemmistö tätä näyttää vastustavan.
Lääkärikin on ihminen: hänelle sysätty kuoleman herruus merkitsee raskasta tappamisen valtaa. Tämä vaikuttaa ratkaisevasti lääkärin ammatti-identiteettiin ja hänen omaan henkilökohtaiseen persoonaansa. Kuolemasta ei tule luonnollisempaa tai helpommin käsiteltävää, jos se verhotaan lääketieteelliseksi toimenpiteeksi ja sanan ”eutanasia” taakse.
Eutanasia on erotettava sellaisesta oireiden hoidosta, jonka sivuvaikutuksena elämä saattaa lyhentyä. Lääkäri joutuu useissa tilanteissa punnitsemaan lääkkeiden tai muiden hoitotoimenpiteiden hyötyjä ja haittoja. Lääkehoidon tarkoituksena ei ole koskaan tappaa potilasta, vaikka sen käyttöön saattaisi liittyä jopa kuolemaan johtavia sivuvaikutuksia. Saattohoidossa käytettyihin vahvoihin kipulääkkeisiin, kuten morfiiniin liittyy väärinkäsityksiä. Oikein käytettynä palliatiivisessa hoidossa ne pikemmin saattavat pidentää elinpäiviä, sillä krooninen kipu uuvuttaa potilaan. Eutanasialääkärit eivät käytä surmaamiseen morfiinia, vaan lihaksia halvaannuttavaa ja sydämen pysäyttäviä aineita. Näitä aineita ei käytetä saattohoidossa.
Vuosittain jopa 13 000 suomalaista tarvitsee elämänsä loppuvaiheessa osaavaa palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa, kun saattohoitoon varatuilla paikoilla on pystytty hoitamaan vain n 3000 potilasta.
Saattohoidon puutteita ei korjata eutanasialailla, vaan turvaamalla riittävä määrä osaavaa ja koulutettua hoitohenkilöstöä. Ohjeista ja suosituksista huolimatta saattohoitoa ei ole systemaattisesti kehitetty osana julkista terveydenhuoltoa. Saattohoitolain avulla voitaisiin asettaa minimivaatimukset sairauden ladusta tai asuinpaikasta riippumatta. Eutanasia ei kuulu hyvän saattohoidon keinovalikoimaan. Suomalainen yhteiskunta kykenee hoitamaan jokaisen kuolevan tasokkaasti ja ihmisarvoisesti, kun vain yhdessä niin päätämme tehdä.
Päivi Räsänen
kansanedustaja
Kolumni julkaistu Hämeen Sanomissa.